LEGENDAARISEN VUONTIS-KALLEN TARINOITA

Tänne kerätään jatkuvasti Kalle-äijin juttuja vuosien varrelta.
Kirjoitukset eivät ole järjestyksessä ajan eikä aiheen mukaan. Kirjoitusaika on merkitty, jos on tiedossa. 
Kannattaa lukea kaikki. Majatalossa lisää juttuja nähtävillä ja kuultavissa. Tervetuloa!

Kun resitentti navetassa yöpyi

Soli kesä tuhatyheksänsattaa kaksikymmentä seittemön ku jänkkämestari Leminen tuli tänne jätkäsakin kansa Riivi- ja Vuomajärveä kuivaamhan. Mutta työnantaja ei ollu hoksanu asuntovaunuja tänne tuottaa ja tuli ethen ilmiö, jota nykyisin sanothan asuntopulaksi. Mestari meinas, jotta kyllä jätkä kesän pärjäis, jos olis joku tyhjä navetta tai riihi sathensuojaksi.  Äiti tunsi suomenmarkan arvon ja hoksas, että navetta löytyy, iso ja hyvä kans. Sen oli keväälä pesty senverran, että Lemisen mielestä se oli niille mutasaaphaile liianki puhas. Itte hän sai huonheen päärakennuksesta, peräti Halosen entisen konttuurin.

Tässä navetassa oli 8 hirsisin väliseinin tehtyä hinkaloa. Mutta jätkiä oli yheksän. Longin-Kalle, joka oli sakin kookhain, panthin sonninhinkalhon. Se oli vähäsen tilavampi ja paksumilla väliseinilä ku toiset hinkalot. Yrjänheikin-Aukku oli pienehkö, mutta suulhampi toisia. Hänet laitethin vasikankarsinhan. Illala ku jätkät menit hinkaloihinsa, joskus net rupesit ammumhan. Meilä oli silloin reiphanpuolheinen piika, se saatto käyvä sanomassa, jos että lopeta inumista, hän käypii teijät vielä lypsämässä, mutta juomaa ei takuulla anneta. Nämät mutakuonotko net siitä perustit, vasta net ammuivat.

Se kesä meni, jänkkäjätkät lähit ku maa kylmettymhän alko. Mutta itea tästä majoitushommasta äitile jäi. Seuraavinna kesinä navetta tosihyvin pesthin, suonpursuila ja vereksillä katajilla siihen saathin oikhein kesäillan raikas tuoksu. Joka hinkalhon laitethin oikhein hyvät heinämaträssit, päänpuolhen vielä tukko haijuheiniä. Tietenki täkki ja höyhenpolsteri kuuluit asihjan. Ja mikä parasta, joka hinkalhon tehthin parhaan tapin takkaa valmistetut sijeharsorankiset. Siitä tuli semmonen kesähotelli, viihtyvyisyyven puolesta, ette tuskin semmosia ennään onkhan. Kyllä siinä vuosien mithan oli monenlaista yöpyjää. Etenki pahimpana räkkäaikana. Oli isojaki herroja, mutta moni jätkäpoika ja syrjäkyläläinen sait siinä kävelymatkainsa jälkhin luitansa levätä. Soli vielä muutampien makavuuksien vuoksi aikaansa eellä oleva hotelli. Jos oikhein vireä vieras oli, se sai vaikka uimassa käyvä lämpimässä veessä. Tämän hotellin porstuvassa nimittäin oli kaivo. Ei mikhän vinttikaivo, soli paljota parempi. Katon lähelä oli pyörä jonka kautta kuljit kettinkit. Kettinkin molemmissa päissä oli ämpäri. Ei sillä tarvinu tyhjää vintata. Ku täysinäinen sinkki nousi ylös, niin tyhjä painu alas. Eikö ollukki viishaasti tehty vinttauskone. Kaivola ku vettä ränhiin kaato, se meni omin päinsä ja saattamatta vavetassa, antheeksi hotellissa, olevhan 520 litran vetoshen muuripathan. Paan alla ku vähäsen aikaa valkeaa piti, siinä oli sitte se lämminvetinen uima-allas, jossa passas porskutella.

Postiauto tuli Hethaan, tietenki vain kesäaikana, siinä puoliyhentoista ja yhentoista välilä illala. Silloin olit melkein kaikki kylän raavhaat ihmiset ja puolet penskoistaki kokkointunhet autoa oottamhan. Sen ymmärtää, ette postia ootethin, ku kaikki tärkeät asijat piti hoitaa postin kautta. Monesti vielä preivit suljethin lakkasinetillä varmuuven vuoksi. Olihan se telefooniki olemassa, mutta kuuluvaisuus oli kehnon puolheinen. Oli siinä muuki varjopuoli. Silloin ei keskuksenhoitajat tarvinhet sisäminsteriltä luppaa hakea, jos halusit joittenki mielipitheitten vaihtoa kuunnella. Jos oikhein tärkeän asian sattu kuulemhan, vaiva sitä oli yksin tietona pittää. Sen hääty muistella parhaale ystävälle, tietäen ettei tämä sitä eelleen kerro. Mutta oli tällä naapurillaki semmonen kaveri, joka osas tietonsa salassa pittää. Mutta jostaki käsittämättömästä syystä jo toisen päivän iltana kaikki kylän vaimot sen tiesit, vielä pienen lisän kans. Jos soli ollu tyttären ja pojan välinen puhelu, niin senverran soli lissäintynny, ette se tyvär oli ruvenu pikkuluita kasvattamhan, onneksi ei sen enempää. Ei kannattannu tievonvälittäjän perhään kysyä. Puhelut kuulemma kuuluit läpi, ku tolppaa vasten korvan paino.

Mie taas sekosin. Siittä vierhaasta minun piti muistella. Ku auto illala tuli, oli siinä myöski vanhempi ja nuorempi mies, jokka menit äitiltä kortteeria kysymhän. Moni siinä meinas, jotta kukhan soli tuo vanhempi mies, ku soli niin tutun näkönen. Äiti vei net tuonne kesähotelhin, vielä kysyen, ette sopivakko het yhtheen hinkalhon, vai pitäskö molemmille olla oma pilttuu. Se vanhempi oli sanonu, ette ku siinä heitä paljon isompi Heluna talven pärjää, niin kyllä het tässä muutaman yön mahtuvat olemhan. Olishan meilä ollu heile oikhein huonekki muuten, mutta soli yks syrjäkylän nuoripari päivälä vihilä käyny ja niille oli annettu talon paras huone noin niinku toishinsa tutustumista varten.

Postin puolela Lempi oli jo lehet jakanu ja oli juuri alkamassa kirhjeitten jakhon, ku pappilan rouva hoksas, ette se vanhempi mies oli entinen resitentti Toolperki.  Silloin tuli Reetun hotelhin vilskettä. Lempi hääty panna postin kiini, rakkauskirhjet jäit jakamatta. Samoin jäit muukki, jokka tosihjaan ei niin tärkeät olhekhan. Tämä muuten oli ensimäinen kerta vishiin viitheen vuotheen, ku Hetan posti ei ollu auki kahtakymmentäneljää tiimaa vuorokauvessa. Kiinnipanhon oli hyvvää syytäki, sillä Lempin piti lähteä silitystukila lakanoita polkemhan. Nuoripari häävythin häätää talon parhaasta huonhesta lathon nukkumhan. Siinä mennessä se vastaleivottu vaimo mukisi, jotta tämäkhän son sitä ikusta onnea, jota net päivälä kuorossa toivotit, ku ensimäisenä yönnä jo lathon ajehan. Mutta mikäpä heilä sielä hätänä oli. Sääskitten suojana oli purjekankhainen rankinen ja alusstanna Heikin-Oulan isonsuivakan talja kaksmetrisen heinäläjän päällä.

Sitte alko siinä nuorenparin jättämässä huonhessa melkonen vilske ja vipinä. Talon parhaat matot panthin laattijalle. Äiti haki aitanvintistä net vihreät silkkitäkit, joita se ei ollu aikonu käythön ottaa ennenku maaherra talhon tullee. Mutta nyt ei auttanu maaherraa oottaa, ku sattu vielä arvokhaampi kiho talhon tulemhan.

Lempi oli parhaat pitsilakanat polkenu niin sileäksi. ettei niistä suoria saumoja lukhunottamatta pienintäkhän muuta ryppyä löytyny. Valkonen ransutettu silkkituuki pöyvälä oli niin puhas ja sileä ku oli vasta pakasta veetty. Pietarinkukkia, niittyleinikkiä ja päivänkakkaroita oli tuotu monta sylilistä ja laitettu vishiin viitheentoista vaashin. Vaasia oli jokapaikassa, missä net vain pystössä pysyit. Siinä ku hotellin henkilökunta katto aikaansaannostaan, hoksas jo naaman ilmheistä, ette tyytyväiset olit. Yks puki ihhailunsa sanomalla, ette kyllä itte piispaki olis hämmästyksestä vähäsen aikaa sanattomana, jos pappilan peräkamari olis näin upeasti laitettu silloin, ku hän seurakunnan vierhaana käypii.

Nyt, ku kaikki olit kunnossa, lähti johtaja kesähotlhin ilmottamhan, ette herroile olis huone tuola päärakennuksessa. Mutta resitentti sieltä rankisensisältä vastas, ette het on täälä ensiyön. Saattas sitä muuten muuttaakki, mutta tuo poika kerkis jo nukkua. Tämä hyvä huone siis jäi ensiyöksi tyhjäksi. Ei sinne ees lavosta sitä nuortaparia käsketty jatkamhan keskenjäänyttä tutustelua. Mutta jälkhiinpäin kyllä näky, ette olit net toistensa väärtiksi pääshet.

Kirjoitus vuonna 1987.

*****************

Suomen paras paikkakunta

on luonnollisesti Enontekiö. Miksikö? No monestakin syystä. Ensinnäkin meillä on tilaa missä asua. Jos pitäjän 8.148 neliökilometrin pinta-ala jaettaisiin tasan 2.280 asukkaan kesken, saisi jokainen yli 3.500 000 neliömetrin (=350 ha eli 3,5 km²) suuruisen pihapiirin. Nelihenkisen perheen yhteistä aluetta en osaa edes laskea. Riittäisi siinä parhaallekin pihaa, mitä haravoida. Oikein naurattaa kun toispaikkakuntalaiset puhuvat parintuhannen neliömetrin ja vielä pienemmästäkin perhe-asunnon kotitontista. Kun on tilaa, on sopu säilynyt. Ihmiset ovat kuin veljiä keskenään, ei riitaa eikä toraa, ei kaunaa eikä kademieltä. Kuvaavaa sovusta ja avusta se, kun kalastajat rakentavat majoja järvien rannoille vain siksi, että toiset kalastajat siellä viihtyisivät. Niille, joilla ei satu asuintaloa olemaan, tai haluavat toisen, se heille yhteisin voimin rakennetaan. Annetaan vielä kaupanpäällisiksi satakunta hehtaaria metsämaata noin vain ihan ilmaiseksi.

Valtakuntien välistä rajaa on Enontekiöllä ilmeisesti enemmän kuin millään muulla pitäjällä, eli 494 km. Tästä Norjan vastaista 284 km. ja Ruotsin vastaista 210 km. Kanssakäyminen em. maalaisten kanssa on vilkasta. Samoin kaupankäynti, joka onneksi on vielä melko vapaata. Enontekiöllä on paljon ns. luontaiselinkeinoja, joitten tuotteita on myymisiin asti. Hinnat eri tavaroilla ovat eri maissa hyvin erilaiset. Voi olla, että tarvike, mikä meillä maksaa kympin, saa naapurista vitosella. Tästä johtuu, että kaupankäynti on kuin vanhassa sadussa: Omista tavaroista maksetaan kaksinkertaista hintaa ja ostettavia saa puolella hinnalla. Mikäli nyt sitten ostaa tarvitsee. Ruotsalaisten poikkinainnin takia siellä on paljon ent. suomalaisia, joilla vielä piilotajunnassa on entisen kotimaan kaipuu. Tämä ilmenee ylenpalttisena ystävällisyytenä kun he täällä vierailevat. Niinkin kaukaisia, kuin isoäidin kummityttären veljen jälkeläisiä he pitävät lähisukulaisina. Tuliaisiksi tuovat gevaliaa, marmelaadia ja piskettiä, ettei kerkeä kaikkia käyttääkään. Ja persoonapiililä kuskaavat niin paljo ku kukaki halvaa.

Ilmasto meillä on säädetty niin, että jokaiselle sattuis sopivaa. Kun toisella puolella pitäjää lehti on puussa ja uintikausiparhaillaan, toisella laidalla vielä järjestetään kilpahiihtoja hohtavilla hangilla. Tälle välille luonnollisesti sopii sitten monenmoista säätä.

Jos päivän pituus lasketaan auringon esiintulosta sen piiloonmenoon, ei 4-5 viikon pituinen päivä meillä mikään harvinaisuus ole. Senmittaisia on aina silloin tällöin. Laiskasta voi päivä tuntua turhan pitkältä, mutta emmepä me mitään kokopäivä työläisiä olekaan, joten soma se on. Soma siitäkin päätellen, kun muunpaikkakuntalaiset ryntäävät moista ihailemaan ja ihmettelemään valtavina laumoina, etteivät tahdo maanteille mahtua. Ihmekös tuo, että tulevat. Onhan täällä kaiken lisäksi poutapäiviä enemmän kuin muualla. Tämä kun sattuu olemaan Suomen vähäsateisinta seutua.

Elämys on pistäytyä virveliä heittämässä sekä Atlantissa että Jäämerellä. Täältä kun molempiin on varsin lyhyt matka. Niin lyhyt, ettei vastaavaa muualta ole, kun molemmissa haluaa käydä. Jos ei satu toisessa kala olemaan syöntipäällä, toisessa voi olla. Näissä edellämainituissa onkipaikoissa on varma hyväpuoli se, ettei viehe tartu vastarannan pajuihin. 

Eipä täällä kalojen takia tarvi merelle mennä. Jokia ja järviä on kaikenkokoisia. Vesikin niissä niin kirkas on, ettei rannalta osaa arvioida, onko syvyyttä yksi vai yhdeksän metriä. Kaloja ei kannata kasoon pyytää, kotijärvestä kun aina tarvittaessa saa sopivan määrän sopivaa laatua ja takuulla tuoreena. Jos ei satu pyyntivälineitä olemaan, on parasta käydä Kala-Seidalle muutaman kolikon uhraamassa. Senjälkeen kalat jo polullakin vastaan tulevat. Seitoja on lähes kaikkien isoimpien järvien rannoilla. Näin onnellisia kalastajia me Suomen harvimmin asutun pitäjän asukkaat olemme, muusta puhumattakaan.

Kauniit värit kiehtovat ihmistä. Vain täällä oikein kauniita näkee. Nimittäin Marjanpäivänä kirkossa ja Ounasjärven jäällä sekä syyskuulla luonnossa. Missäpä muualla voi ihailla yli neljääkymmentä Suomen korkeinta tunturinhuippua ja niitten välisiä laaksoja värikylläisyydestä ainutlaatuisen ruskan aikana. Peltoja ja metsiä on missä vain, kauniita vuoria ainoastaan täällä, Suomen Sveitsissä.

Kauneimpana ne revontuletkin meillä näkyvät. Ei niistäkään värejä puutu. On punasta, vihreää, keltaista ja kaikkia sävyjä kuin Vinterin värikartassa. Valtava loimunta tekee ne lähes uskomattomiksi, suorastaan taianomaisiksi.

Viljaa täällä ei viljellä sentähden, kun kullero ja horsma kukkivat kauniimmin kuin ruis ja ohra. Perunanvarsi on melkoisen mukava pihakasvi. Sitä akkunan alla huvikseen katselee ja kastelee. Isoja aloja ei auta kylvää, se kun kasvaa, että penkit halkeilevat. Suottahan sitä enempää ku silmän iloksi.

Jälleen toistuu totuus, että Enontekiöllä on niinpaljon erikoista, hyvää ja kaunista, ettei sitä sanoin kuvata voi. Tulkaa katsomaan. Varmuuden vuoksi ottakaa vain tulolippu. Jos sattuu, että ette malta takaisin lähteä, ei harmita se, kun edestakais-lipusta jäi puoli käyttämättä.

Tervetulleeks toivottaa, Vuontis-Kalle.

26.1.1978

*****************

Oli järvi ja järven toisella puolella oli kirkonkylä kauppoineen ja kaikkineen. Toisella puolella oli vain kaksi taloa, toisessa talossa asui nainen ja toisessa mies. Olivat melkein naimisissa keskenään, mutta eivät ihan virallisesti. Sattui semmoinen syksy, että just järvi jääty, mutta sitten tuli viikkokausiksi lauhanlaista, ei niin, että jää olis sulanut, mutta eipä paljon vahvistunutkaan. Kylältä pitäis kammetta saaha, ruokatavarat vähiksi kävivät. Neuvottelujen jälkeen nainen suostui ostosmatkalle, muuten olisivat nälkäpäivät eessä. Mies kirjoitti hänen mukaansa tilauslistan kauppiaalle. Sanatarkasti tilauslista oli tällainen. Lähätä minulle tämän mukana kilon kahvia pari kiloa sokeria puoli kilova suoloja ja 5 kilova kaurakryyniä. En uskala panna rahaa matkaan mutta kun jäätä vahvistuvat käyn itte maksamassa.

Kirjoitus vuonna 1987.
 

*****************

VOI TEITÄ………TET HETTALAISET JA MONET MUUT.

Kauvan kauvan sitten oli aika, jolloinka kotikylän asukhat, ynnä muukki pakkaseuvun tuttavat kerkisit tienpäällä, kartanolla tai kotonansa muutaman sanaparin keskenänsä vaihtamhan.  Puhheenaiheet ei sivuttanhet politiikkaa eikä luonnonsuojeluva. Lehmitten maito oli tärkeämpi, siitähän net emänät juttelit, isänät taasen härkätokan umpselle siirrosta, polttohonkain ajosta ja monesta muusta tärkeästä asijasta. Piijat ja rengit toisilensa supisit riijuuhommista, joka jo silloinki jotenki osathin. Näistä tärkeimistä senthän juttelu siirty muihin asijoihin ja aiheita oli paljonki. Eihän niitä kaikkia luetella suita. näin jälkhinpäin ajatellen se kylästely oli juuri soma tapa, kumpa solis semmosenna säilyny vielä häihhiin päivhiin saakka. Piisivalkean loistheessa oli soma ja lämmin istuva. Hyvvää aikaaki oli, ku kaikissa taloissa ei ollu ees kellova. Nykyisin son tuo tyhjänpäivänen kiire ja hoppu, siittä kyllä sais tulla loppu. Mitä se kannattaa, ku itte ei tartte tehhä juuri mithän, kaiken tarvittemansa saapii valmhiina kaupasta. Tuskin nykyisistä miehistä kukhan ossais ees kirvesvartta tehhä, poron längistä puhumattakhan. Akat senthän vielä virkkauskoukun kutomatikusta ossaavat erottaa.

Kaiken muun entisaijan kylästelystä passais palauttaa ennalensa, paitti laattijalle syljeskelemisen. Se joutaa pois meijän tavoista. Tuttavuuksien solmiminen ilman sivistynheitten ihmisten luomia kaavoja, olis vishiin hyväksi, eellä mainitun poikkeuksen huomioiten, vielä niinki myöhään, ku vuonna 1991. Tuosta eellämainitusta syljeskelystä puhheenollen huomautan, ette tosipuhheessa entisajan pikanälli oli siistimpi ku nykynen nuuska.

Miten vanha ihminen näkkee tämänpäivän kylästelyn? No jaa, mitenkhän son? Vieraisille ei passaa ylheensä mennä, jos ei ole ennalta sovittu. Etenki valosanna aikana häätyy tietenki mennä autola. Kävely saattas muutaman minutin viijä kallista aikaa ja muutenki solis jonkulainen köyhyyenosoitus. Jos kysheinen kylästelijä on perheelinen, niin akka ja ukko häätysit tulla yhessä, niinku het ei kerkiäis kotonansa mielipitheitänsä vaihtamhan. Kotoinen keskustelu on kaikenlisäksi hyväksi sentakia, ette äänenväriä saapii pittää joko supraanossa tai mollissa, vai mitä net sävelhet olikhan.

Kun yllätysvieras sattuu tulemhan, niin talonväki tavanmukhan rukattaa takkia naulakhon laittamhan ja tietysti kengät häätyy etheishen jättää, ettei lunta tai hietaa matole tulis. Esiäitimme eivät lumikokkarhesta perustanhet, niistä tullu vesi painu parrenrakhon ja muut roskat sai varpuluuvala piisinethen viiä ja siitä sihvelillä piishin heittää. Ku yllätysvieras on viralisesti tervehtitty, alkaa emäntä päivittelemhän, että voi voi, ku meilä ei ole mithän muuta ku kuuvenlaisia pullia ja pikkuleipiä nyt, vaikka vierhaitaki tullee. Miten mie olenki ollu niin huolimaton. Vierhaan hamhen- tai housunliitinkin yläpuolelta kyllä näkkyy, ettei heilä pahemin kalorioitten puutetta ole, pikeminki päinvastoin.

Ravotammako vähäsen tulevaisuutta. Palaisimmako esi-isitten aikhoin? Miten olis, voisko naapuri noin vain pistäytyvä juttutuokiolla? Jos talonväelä ei ole kahvinaika, ei sitä vierasta varten aleta keittämhän. Siinä taphauksessa, ette kahvinaika sattuu olemhan, vieras ei saa olla perso, eikä ottaa enempi ku kaks sokeripallaa yhen kupin kans. Tämä on sitä ns. tapakulttuuria ja ees sen häätys säilyttää. Mikäli mielenkiintosia puhheenaiheita sattuu löytymhän, telkkarin voipii panna kiini.  Jos net kiinioloaikana kerkiävät pari-kolme tappaa, ei nole viimiset uhrit, toivonmukhan niitä huomenaki teurastethan uusia. Joten tämäniltainen ohjelma ei ihan korvaamaton ole.

Ajattelehan asiaa ja maun mukhan kylästelhän, joko yksin tai yhessä. Soma se saattas olla se vanha tyyli.
Somia kyläreissuja teille toivottaa Vuontis-Kalle

Kirjoitus vuonna 1990.

*****************
 

Suorastaan uskomatonta

Kuinka ihmeessä me,
jotka synnyimme ilman äitiysvoimistelua,
neuvolaa ja äityiysrahaa,
kuinka ihmeessä
me, jotka kasvoimme ilman lapsilisää,
päiväkotia ja leikkikoulua,
ilman vaippoja, muovia ja teippiä,
kuinka ihmeessä saatoimme oppia konttaamaan ja kävelemään
näin kauas ja kauan?
kuinka ihmeessä osasimme
leikkiä kävyillä, tikuilla ja sileillä kivillä
tietämättä mitään virikkeitä antavasta leikkiympäristöstä,
terapiasta ja paneelikeskusteluista, aiheena
”Lapsi ja kulttuuri,”
me, jotka paikatuin polvin
ja puupohjaisissa paperikengissämme
seisoimme silakka- ja perunajonossa sotavuosina,
me, jotka istuimme rapistuneissa luokkahuoneissa,
kirjoitimme vihkoihimme
ja luimme läksymme omista kirjoistamme,
perityistä taikka vanhana ostetuista,
vailla ilmaista kouluaamiaista ja koulukyytiä,
onnellisen tietämättömänä koulukypsyystesteistä,
kukista ja mehiläisistä,
ja opiskelulisistä?
Meillä ei ollut aavistustakaan
kuraattoreista, koulupsygologeista,
nuorisotiloista eikä kunnallisista lautakunnista.
Meillä ei ollut vapaa-ajan ongelmia.

Miten ihmeessä olemme selvinneet hengissä
ja päässeet tähän asti?
Ja kuinka on mahdollista,
että meillä oli niin hauskaa?

Se on suorastaan uskomatonta!

Kirjoitus 1970-80 luvulla.

 

*****************

Se 2 markkaa

Vielä varmaan monet muistavat, jotta 25.11. oli niin sanottu nälkäpäivä, jonka ruokamenoista puolet voisi lähettää Suomen Punaisen Ristin kautta maailman hätääkärsiville.
Kuusivuotias pojanpoikani oli yksi jalo lahjoittaja, sillä hän päätti lahjoittaa kaikki silläkertaa omistamansa rahat, tasan 10 markkaa, tähän jaloon tarkoitukseen.
Varmuuden vuoksi, kun hän lähti lahjoitusta tekemään, annettiin mukaan joku asiaa koskeva mainos, jotta pankissa raha pantaisiin oikealle tilille. Mutta kauhistus! Tilille oli mennyt 8 mk ja pankin kulut 2 mk.
Muutamaa vuotta lahjoittajaa vanhempi serkkupoika oli laskenut, jotta kaksi markkaa kympistä on 20 %. Tuohtuneena tämä hyväntekijä kommentoi, jotta paljonkohan siitä menee perille, kun ensimmäinen välikäsi jo nyhtäsi viidennen osan.
Eiköhän sentään rahalaitokset tällaisissa tapauksissa jättää "pankinkulut" pois.
Isoisän kirjoitus Lapin Kansassa 14.12.1982.

*****************
 

Hyvät kuulijani!
Tämä huomaavisuus oli meile melkein liikuttava huomionosoitus, silti mielheinen semmonen.  Saattaa se vähän niiku ylpistyttää meitä eli nostaa ns. omanarvontuntoa, mutta eipä se haittaa. Tuttavat, jokka sen huomaavat, antavat antheksi meile vanhoile höppänöille, tuumien, että on niisä sitä vikkaa ennenki ollu, joten sen häätyy ymmärtää.
Suuri kiitoksemme teille, kutsun toteuttajille.

Senhän met kaikki tiijämä, että kaikenkaltanen kehitys tämän sukupolven aikana on harpanu pitkin askelin kohti koneellistumista, sama tehny meijät maalasekki niin tosi hoppusiksi, ettei ees naapurissa kerkiä käväsemhän. Hyvä jos vasthaantulhele tutule kerkiää autosta kättä nostamhan. Jos kehitys vielä tulevat viisikymmentä vuotta sammaa vauhtia ethen kulkee, niin kaiketi kone meijät silloin jo syöttääki. Käsin ei tartte ees lusikkaa nostaa. Toivottavasti jumppakonhekki kehittyvät vaphaanaijan harrastusten käythön, etteivät lastemmelapset liikunanpuuthen ja liikalihavuuen takia ennenaikasta kuolemaa kohtaa.

Meikäläisen ikänen ihminen voipii sanova, että niin soli ennen, vaan toista se on nyt. Kaikki ovat muuttunhet, myöski met ihmiset. Ainaki meiläpäin. Ennen oli varsinaisia persoonallisuuksia, tänäpäivänä met olema koulun piiskaamia ”tantartti kansalaisia”, melkein ku samassa sorvissa sorvatut. Muutamia yksilöitä on vielä vanhoissa mettäperän ihmisissä ja tietenki tuola ns. pääkallon paikala vaikuttavat johtajat. Pankkituen tarphesta päätellen het ovat meistä tavalisista pulliaisista poikkeavia.

Minun muistikuvani yltää tuonne 1920-luvule ja pääasiassa kehitykshen Enontekiön kirkonkylässä Hetassa. Yksi hyvin merkittävä tapaus oli kesälä 1923, ku kesänaikna rupes varsinainen postiauto kerran viikossa Hetassa käymhän ja se nopeutti kulkemista Muonijhon ja muuvalekki etelhänpäin, kuten esimerkiksi Tornion kaupunkhin. Tornijhon pääsi meiltä peräti kolmessa päivässä. Ensimäinen yö olthin Muoniossa, toinen Pellossa ja kolmantenna peräti Tornion kaupunkhin. Kyllä ihmiset oli tyytyväiset, ku kolmessa päivässä kaupunkhin pääsi. Oli helppo kulkea. Tänäpäivänä ei taho kolmea tiimaa tämmösellä välilä viittiä viipyvä.

Minula oli hyvä onni heti alussa, ku satuin syntymhän Reetun ja Reetrikin yheksänlapsishen perheeshen ja juuri sakin nuorimpana. Silloin ku minula alko tuonne korvienvälhin asijoita muisthin jäämhän, äitilä oli kestikievari ja isälä kauppa. Hyvä tuuri nuorimuksela oli siksi, että vanhemat veljet tehit ns. raskhat hommat ja mie jousin seurustelemhan kauppa-asiakhaitten sekä turistitten kans. Liekkö siitä johtunu, että eellämainituista, kaupasta ja turistitouhusta, minule sitte elämänura urkeni. Luulempa niin, että onnekseni minule kesällä 1974 terveys petti pahasti joten perhe suoritti kaupassa loppuunmyynnin ja kesäkuun 2-päivä -75 suljin viimisen kerran kaupanoven. Toivuttuani sairauvesta jäi paremin aikaa matkailijoille.

Hetan matkailun historiasta tekisin väärin, jos jättäisin kertomatta Fennanterin hevoskuskista, Westerholmin terveyslomista, Lähdesmäen matkatoimistosta ja ehkä vielä muistaki pienistä yksityiskohista, mutta voip olla, että suivaintuisitta kuuntelemasta.

Oululainen, ilmeisesti melkonen tirehtööri, Alpin Westerholm, oli varmasti yli 80-vuotias mies ja onneksemme hänelä oli astma sekä tosipaha reumatismi. Hän oli kakskymmentä luvula hyvin monena kesänä kuukauven jakson Hetassa. Täälä oli hänen mukaansa niin kevyt ilma, että se auttoi astmaan, mutta reumatismi vaati muutaki ku kevyen ilman. Hänele tehetethin Tuulirovassa lähes kaksmetriä pitkä amme, johon vettä mahtu ukon lisäksi peräti viitisensattaa litraa. Tämä amme oli sijoitettu kaivon vierhen ja sen lähelä oli kivittenpäällä 300-litran vetonen muuripata. Kerrompa lyhyesti miten reumaa parantava kylpyvesi laitethin. Amhen pohjale panthin hurstisäkissä oleva muurhaispesä ja sylilinen suopursuja. Niitten päälle kaajethin paassa kiehuvaksi kuumennettu vesi, joka sai siinä olla rapean puolitiimaa. Sitte yrtit otethin pois ja amheshen vintathin kylmää vettä, olikhan se noin 30-astheiseksi. Siihen setä sitte meni makkaamhan, vain kasvot veenpinnala ja oli niin kauvoin ku se kulloinki hyvältä tuntu. Uskoka tai älkää, mutta kyllä kevyt ilma, muurhaiset ja suonpursut ihmheitä tehit. Tänne tullessansa Alpin oli huonokuntonen vanhus, täältä lähteissä pirteä ikämies. Uskalan sanova, että kaupunkilaiset eivät nykysin tämmöstä hoitoava voi kotonansa ottaa. Sieltä nimittäin loppusit muurhaispesät ja suonpursut. Aika kauvas net meiltäki kaikkosit, silloin Westerholmin aikana.  Vuojen 1991 Torniolaakson vuosikirjassa on tarkemmin kerrottu, miten semmosta hoitova nykyisin voipii saaha.

Olen eläny semmosenaki aikana, että hevoskyytilä on herra käyny Kuopiosta Hetassa.  Kärröpelilä tulivat Tornijhon ja siinä sautto talvi ja muutivat rekikyytiksi. Kyytittävä oli insinööri Fennanter, joka Hetta-Kuopionväli kävi tarkistamassa, että onko kauppijhaitten mitta- ja punnitusvälinhet kunnossa. Oli ilmeisesti aivan 20-luvun loppupuoli ja joulukuu, koskapa met harjoittelima ohjelmaa koulun kuusijuhlaa varten. Illansuussa tuli pirthin kookas pukkiturkhin pukkeutunnu mies. Vähä erikoisela murthela kysy, jotta olisko kahele miehele kortteeripaikkaa ja hevoselle tallia.  Net olit ja vieras ilmoitti heijät jäävän. Samala hän kerto, että kaverilla on heikko kuulo ja se kärsii siittä, joten puhukaa sille niin, ettei puhumanne jäis kuulematta.  Meni ja sanoi kyytittävälleen, että tähän me jäämmä, mutta isäntä on huonokuulonen ja näytti jotenki ujostelevan sitä, joten puhu sille kuuluvasti. Tämä aiheutti sen, että Fennamteri pirthin tultuansa ojensi isäle kätensä ja korvanlähelä puolittain huutamalla sanoin, että hyvää iltaa isäntä.  Isä samala mitala vastas. Ne muutaman sanaparin sillälailla vaihtoivat, niin Fennanteri huusi isäle, ettei minula ole huono kuulo, joten ei minule tartte noin lujjaa puhuva, johon isä vastas, ettei minulakhan kuulossa paljon vikkaa ole, mutta tuo teijän kaveri sanoi, että teilä se on huono kuulo. Tämä oli aitoa savolaista muumoria, sillä kyytimies oli kuopiolainen.

Yksi, sanoisinko valopilkku minule oli, tavalansa kyllä kilpailija meijän majatalolle, Matkailijayhdistyksen toiminan tulo Hetan ”talousalueelle”. Tarkoittaa 30-luvun puolivälissä Ounakselle rakennettuva tunturimajaa ja Elanderin rouvan hoitamaa matkailumajaa Hetassa. Molemat olivat Suomen Matkailijayhdistyksen alaisia. Silloin talvisin maantie aurathin vain Muonijhon saakka. Hethan menijät ja sieltä tulijat häävyit ottaa porokyytin ja varsinainen talvitie kulki Puolitaipalhen kautta. Aivan sattumalta pääsin Elanderin-rouvan luottamuspojaksi ja hän kaikki tilatut porokyytit vain soitti minule, että koska mistä tai mihin ja montako henkeä, joten hoija se. Niin minusta tuli yksinoikeutettu turistien ”taksikuski” välile Muonio-Hetta. Sain kuljettaa sekä omat että matkailumajan. kuten myös Ounakselle tilatut porokyytit. Tämä oli kevättalvisin 1936-39 minule melkonen, helppo ja hauska työllistäjä. Monenlaista oli kulkijaa, jos monenlaista oli keliäki. Aikatauluihin ei passanu minuutintarkkuuvella välietappeja merkitä. Se oli sitä aikaa.

Meilä ajanlaskun on jakanu yksi vaihe lapin historiassa. Se on evakkoaika vuosilta 1944-45. Vanhoja tapauksia muistellessa on usein epävarmaa, että olikhan se ennen evakkova vai evakon jälkhin. Alussa minula oli tarkotus muistella vähän evakon jälkheisistäki pienistä sattumuksista, mutta nuot pari muistlusta ajalta ennen evakkova, suoltuivat niin pitkiksi, ettei niihin aika riitä. Tosipuhheessa se onki nykyhistorijaa, joten siittä voivat minuva paljon nuoremat kertova, jos vain halvavat. Vai liekkö siittä kertomistakhan. Syksylä 1945 alethin maantien talviauraus meile saakka. Senjälkhin ei ole ollu porokyytin tarvitijoita, eikä tosin porojakhan. Jos joku on porola-ajoa halunu, on se ollu yhtä tyyris ku oman junan palkkaus jossaki Etelä-Suomessa.

On eräs tärkeä paperi minula ajalta evakon jälkhin, josta tähän pätkän jäljenän:
”LAPIN LÄÄNINHALLITUKSEN PÄÄTÖS kestikievarien isäntäin ottamisesta Enontekiön nimismiespiirissä oleviin kestikievareihin vuosiksi 1953, 1954 ja 1955. Annettu Rovaniemelä lääninkansliassa, heinäkuun 15 päivänä 1952”. Siinä päätöksessä on nojattu 11 päivänä lokakuuta 1918 annetun kyytilain 6-8 §:ään. Se on tosin tapahtunu paljon ennen evakkova. Onkhan tätä kyytilakia sovellettu senjälkeen, kun B.Öhman on antanu päätöksen tievoksi talokas Kalle Vuontisjärvelle 21.7.-52.

Matkailu tällä Heetrikin törmälä on alkanu paljon ennen evakkova. Sen aloitti minun äiti. Met olema sitä jatkanhet evakon jälkhin ja tänäpäivänä kaksi poikaa jatkaa perinnettä jo kolmannessa polvessa.
Alpo jatkaa Ounasloma Oy nimelä ja Matti Hetan Majatalo tunnuksin.

Kirjoitus 1980-luvulla.
 

*****************

Ennen televisioa sitä ohjelmaa teki itte kukanenki. Onnistuminen oli niinku sanothan sattuman varassa. Muistan kerran ku olima nimismiehen syntymäpäivilä, kysyi fallesmanni, jotta minkäkokonen on mahtanu olla suurin täälä saatu lohi. Ales verkkaisaan tyyliinsä rupes kertomaan omastaan. Oli aikanaan Simonin kansa ollu tuohustamassa Muoniojoessa, tuossa Palojoensuun paikheila. Koko yön hakivat, mutta kallaa vain ei näkyny. Päivä jo rupes valkenemhan ja meinasivat jo lopettaa, mutta silloin Simoni näki lohen ja pisti sen. Muuta met emmä saanhet, joten sen joutu jakamhan. Se vain oli 28 kiloa. Aarne siinä heti korjas, jotta ei se suurin ole ollu. Eino ja Friitti ovat suunilensa samasta paikasta saanhet 32-kilosen. Ei Ales siitä häkeltynny. Yskäsi ja tuumi: Mie tarkoitin, ette se minulle tullu puolikas paino 28 kiloa.

Kirjoitus vuonna 1978.

*****************

Puhe vuonna 1975 keskikoulun juhlasalissa

Hyvät vieraat. Jokunen päivä takaperin minulle sanottiin sana ”Enontekiö” ja pyydettiin tämän sanan sisällöstä ja ympäriltä jotain kertomaan. Sanoja on oikeastaan kaksi, Hetta ja Enontekiö, jotka tuolta Etelä-Suomesta tulleille usein aiheuttavat pientä sekaannusta. Yleensähän on niin, että pitäjän nimi on sama kuin kirkonkylän. Täällä se ei niin ole, Enontekiö on pitäjä ja Hetta on Enontekiön pitäjän kirkonkylä.  Tämä johtuu siitä, että kirkkoa on siirretty kylästä toiseen, eikä kylän nimeä noin vain kannata tämäntakia vaihtaa.

Tämä pitäjä käsittää niinsanotun ”Käsivarren” ja vähän vielä kainaloa ja olkapäätä. Asukkaita on vajaat 2.500.  Pinta-alaa on yli 8.000 neliökilometriä. Parisenvuotta takaperin pinta-alaa oli tämänpäiväistä enemmän.  Naapuripitäjä Muonio valloitti meiltä Kerässiepin kylän maapohjineen, pienentyminen johtuu tästä. Vielä on kuitenkin alaa senverran, että jos jakaisimme tämän jälelle jääneen alueen tasan pitäjäläisten kesken, riittäisi jokaiselle yli kolmen neliökilometrin laajuinen palsta.

Maisemia meillä on monenmoisia. On mäkiä ja tuntureita jos on vähän tasaisempaakin. Eroa on puustossakin etelä- ja pohjoisosassa. Pitäjän eteläisimmissä osissa kasvavat kuusi ja mänty. Vähän pohjoisempana jää kuusi pois ja alkaa kapea mäntyvyöhyke. Tästä Hetasta kun menee kymmenkunta kilometriä pohjoisemmaksi, loppuu mänty. Alkaa niinsanottu tunturialue. Kovin on pienet koivutkin siellä, jos on koivuja ollenkaan. Ennenhakkaamattomia havumetsiäkin pitäjässämme on ja johtunee se siitä, että muutampi vuosikymmen taaksepäin, kun Lapin metsiä oikein reippaasti hakattiin ja hakkuumiehinä oli etelästäkin tullutta liikkuvaa työvoimaa, eli niinkutsuttuja jätkiä, eivät hakkuut silloin Enontekiölle asti yltäneet. Väittävät tämän johtuneen siitä, että tuolla Äijäjoen tienoilla oli tienvarteen, isoon petäjään kaiverrettu lause: ”Tässä jäätyy jätkän leipä”. Tämä aiheutti niinsanotun työvoimapulan ja esti hakkuut. Tienoikaisun yhteydessä tämä petäjä on jäänyt syrjään ja nythän täällä sitten metsäkoneet elämöivät. Näitä koneita katsellessa moni maallikko varmaan miettii, että siinä tahdin määräävät kuutiot ja tehokkuus, maisema ja taimisto on sivuseikka.

Näin isossa pitäjässä on luonnollisesti monenmoisia elinkeinoja.  Eri elinkeinoille on yhteistä se, että niitten harjoittajat näkevät omansa kaikkein tärkeimmäksi yhteisen edun kannalta.  Yhteistä on myöskin se, että kaikille on eri puhujien puolesta iskostettu päähän mielipide elinkeinosi tärkeydestä, jotta sen kehittämiseen on yhteiskunnan erikoisesti annettava voimakas tukensa.

Paljon ne ovat olot vajaan miespolven aikana muuttuneet.  Jos muutosta mittaa riittävän ruoan, hyvien vaatteitten, helppojen asuntojen ja lähes määrättömän vapaa-ajan mittapuulla, on kehitys ollut valtava. Onko ihmisten tyytyväisyys kehittynyt yhtä myönteisesti, on eri asia.  Elettiinhän muutampi vuosikymmen takaperin niinsanottua luontaistalouden aikaa. Lähes jokaisessa talossa oli muutama lehmä, joille heinä pääasiallisesti tehtiin luonnon niityiltä. Lehmien antamalla lannalla ravittiin pienen pieni vainiotilkku ja perunamaa. Apulantaa ei ollut, eikä sitä pahemmin kaivattukaan. Jokunen ajoporo oli sitävarten, että polttopuut, heinät ja jäkälät, jotka myöskin olivat lehmien rehua, ajettiin kotia. Järvet olivat kalaisat ja kala muodostikin tärkeän ruokalisän pöydissä. Riekko on ollut kautta aikojen hyvin tärkeä riistaeläin, josta on saatu rahaa tärkeisiin tarpeisiin, kahviin, sokeriin, suolaan, jauhoihin ja moniin muihin tarvikkeisiin, joita ei kotona voitu tuottaa. Palkkiona tästä, komeileekin riekko Enontekiön kunnan vaakunassa. Myöskin eräitä turkiseläimiä, kuten oravia, kärppiä, kettuja ja monia muita on pyydystetty kautta aikojen. Ketun arvoa kuvaa se, että 1930 luvun alussa  puolitoista ketunnahkaa vastasi rahassa nimismiehen kuukausipalkkaa. Nyt on suhde vähän muuttunut.  Nimismiehen arvoon verrattuna on ketun arvo laskenut. Silloinkin vaan elettiin, tosin pikkuhiljaa. Paljon tarvittavista tavaroista tehtiin kotona, vähän ostettiin valmiina. Työ neuvoi tekijäänsä ja monenmoisia taitajia kehittyi. Saattaispa vieläkin olla,että kotona tehtyt kenkäheinät ovat tosi pakkasella paremmat kuin nailon sukka.  Liika kaloriat ja vapaa-ajan ongelmat olivat tuntemattomia käsitteitä. Hyviä ja paljon käytettyjä jumppapaikkoja olivat jänkkäniityt kesällä ja talvella tunturinkurut riekonpyyntireissuilla.

Vanhempien ihmisten elämä täällä jakaantuu kahteen ajanjaksoon, ennen evakkoa ja evakon jälkeen.
Evakon jälkeen alkoivat tavat nopeassa tahdissa muuttua. Punaeväiset siijat eivät enää nousseet tänne Ounasjoen latvajärviin kesäänsä viettämään..Muutenkin alkoi näkyä,tosin varsin pieniä, mutta silti merkitykselllisiä muutoksia. Ei viikatteeseen kelvannut enää kotona puusta tehty varsi, piti olla fapriikin valmistama teräsvarsi. Kotona tehdystä haravasti kuivilla ilmoilla piikit irtosivat, nailonharava on parempi, semmoisen piti saada. Vaatimukset rupesivat kasvamistaan kasvamaan, kunnes huomattiin, ettei se kannata koko henänteko eikä lehmien pito. Purkkimaito on paljon helpompaa. Siinä on lisäksi se etu, että litrahinnan noustessa parilla pennillä, saa olla tyytymätön ja haukkua hallitusta.

Yritämpä keskittyä vain yhteen asiaan, jota voi hyvällä syyllä sanoa enontekiöläisten erääksi elinkeinoksi. Sen parissa kaikkiin ammattiryhmiin kuuluvista henkilöistä osa on jonkinaikaa vuodesta ansiomielessä mukana. Mukana on poromiehiä, kauppamiehiä, talonmiehiä, vieläpä joutomiehiäkin.  Tämä on matkailu, eli ns. turismi.  Kehitystä on tapahtunut siinäkin. Kun kesällä 1922, jolloin postiautoensikerran tuli Hettaan, oli vauhti vähän toisellainen kuin tänään. Auto kun lähti Torniosta, sai 3 yötä välillä viettää ennen kuin pääsi Hettaan. 7 kertaa sai kuljettaja ajaa autonsa lautalle ja joka kerta lautalta lähtiessä piti auton veivistä käynnistää. Posteljooni puolestaan sai 47 kertaa käydä portin eli rinnin aukaisemassa ja kiinnipanemassa. Osa näistä rinneistä oli sivuun, osa molemmille puolille aukeavia, toiset 3-4 ululla varustetut. Matkustajista silti tuntui, että nopeasti kuljetaan. 1920 luvun loppupuolella täällä rupesi kulkemaan ihmisiä Etelä-Suomesta omilla autoillaan kesänaikana. Lapin jylhät maisemat ja valoisat yöt hurmasivat täällä käyneet ja niin alkoi maine leviämään. Onneksi silloin ei ollut vielä luksusluokan telttoja eikä kärpäsmyrkkyjä. Sääsket pitivät huolen siitä, että matkailijat kävivät seinien sisällä nauttimassa ruokansa ja kahvinsa. Kehittyi kahvistelutaloja tienvarsille. Väsyneelle kulkijalle oli sideharsosta tehty rankinen hyvin mieluinen lepopaikka ja näin alkoi turistien majoitustoimintakin hahmottua. Siinä sivumennen he myöskin kyselivät, mitähän ostaisi muistoksi Lapin reissulta. Kekseliäät henkilöt rupesivat tällaisia muistoesineitä valmistamaan ja näin sai matkamuisto teollisuus alkunsa. Jo 1920-luvulla täällä valmistettiin poron sarvista ja sääriluista esineitä, joilla ei muuta käyttöä ollut, kuin myydä turisteille. Poron nahkat ja sarvet olivat luonnollisesti valmiita matkamuistoja. Tänäpäivänä tämä ei ole enää pientä näpertelyä, vaan melko laajaa koko maata käsittävää ja myöskin pohjoista hyödyttävää teollisuutta. Kehitys on ollut hidasta, mutta hyvin tervettä kehitystä. Tälläkertaa on  Enontekiöllä kaikille matkailijoille sopivanhintaisia palveluja, huokeista retkeilymajoista alkaen kalliisiin hotelleihin saakka ja paljon tältä väliltä. Toivottavasti ne erehtyvät, jotka tänään näkevät (siis elokuussa 1975) tummia pilviä matkailun kehityksen taivaalla.  Valtiovalta on nimittäin ottanut ohjat käsiinsä ja ilmeisesti katsoo hyväksi luokkien ja tähtien varjolla muuttaa asioita siten, että ensin Lapin vedet ja vähitellen luontokin liataan yhtä onnistuneesti, kuin ne on jo Etelä-Suomessa liattu. Velvoittaahan uusi ulkoilulaki mm. tähtiin merkityt leirintäalueet laskemaan likansa vesistöihin. Tuskimpa menee montakaan vuotta, kun tulokset alkavat näkymään. Leirintäalueista tehtään pallokenttineen ja keilaratoineen kaupunkien huvipuistojen kaltaisia. Luonnonläheisyys katoaa, teltta- ja muut maksut tulevat kohtuuttoman kaliiksi useimpien matkailijoiten kukkarolle ja metsiin majoittuminen lisääntyy. Rikkaimmat likaavat vedet ja köyhät roskittavat metsät.  Omasta milestämme luonnon puhtaus olisi meille erittäin tärkeä, lähes elinehto.

Joukossanne on varmaan henkilöitä, jotka käyvät Helsingissä. Viettekö niille päättäville herroille terveisemme, että säästäisivät meidät pakolliselta luonnon likaamiselta.  Vapaaehtoisuus olisi mieleisempää.

Puhe esitetty Enontekiön keskikoulun juhlasalissa 10.8.1975.

*****************

Hetan Marianpäivät 27. 28.3.82

Paikallisille kauppiaille Marianpäivä oli myöskin kiireistä aikaa, sillä monet syrjäkylien asukkaat ja lähes kaikki lappalaisperheet tekivät silloin kesätarveostoksensa. Syrjäisille asuinsijoille oli rekikelien aikana kuljetettava kaikki kesällä tarvittava. Kymmeniä pororaitoja lähti juhlan jälkeen taivaltamaan kohti etäisempiä asuinsijoja. Rekiin oli lastattu jauhoja, ryyniä, suoloja, sokeria, kahvia ja kaikenlaista, unohtamatta saippuaa, pikiöljyä, terveyssuolaa ja monia muita tarvetavaroita.

Vanhemmilla ja monista nuoristakin oli hyvin keskeisenä ohjelmana varsinaisessa Jumalanpalveluksessa ja seuroissa käynti. Seuroja pidettiin sekä kirkoissa että isoimmissa taloissa. Niin oli monena päivänä ja itseoikeutettuna puhujana oli Päkin Jussa. Leppoisa ja miellyttävän käytöksensä sekä hyvän puhujalahjansa ansiosta hän oli kaikkien kunnioittama saarnamies. Ilman hänen läsnäoloaan olisi juhlasta paljon puuttunut.

Oli myöskin muutamia, joille alkoholi merkitsi päivien juhlistamista. 1932 jälkeen sai jo oikeaa samplaakin viinaa. Sitä ennen ryypättiin kotivalmisteita ja hoggmannia, joka olikin oikeaa iloviinaa. 500 gramman pullollinen hoggmannia teki miehestä muita kauniimman, rikkaamman ja voimakkaamman. Ainakin asianomaisen omasta mielestä.

Nuorta väkeä, sekä poikia että tyttäriä oli Hettaan kerääntynyt paljon. Voi sanoa, että kaikki lähitienoolta, joilla suinkin mahdollisuus oli, tulivat. He eivät tulleet rekiä ja räätileipää ostamaan, tulivatpa vain tuttuja tapaamaan. Entisten tuttavien lisäksi uusiakin tuttavuuksia syntyi.

Ruotsista tuli pääasiassa nuorehkoja ja keski-ikäisiä miehiä. Heillä oli tekosyynä reissulleen muutama kuntura mustia säpäkekoipia myytävänä. Mutta asiansa kyllä arvattiin. Tulivat tutkimaan, löytyisikö täältä poikkinaitavia tyttäriä heille pirtinlämmittäjiksi ja suvun jatkajiksi. Ja kyllä niitä löytyi.

Norjalaiset tyttäret olivat nuorille miehille todellista silmänruokaa. Tyylikkäissä lapinpuvuissaan he edustivat lähes kaikkien makuun sopivaa naiskauneutta. He olivat tähtiä Hetassa Marianpäivänä. Muutaman päivän loistivat ja sen jälkeen katosivat maanselän harjanteen tuolle puolen. Saattoipa monella täkäläisellä pojalla olla pääsiäisenä asiaa Kautokeinoon juuri näitten kaunottarien takia. Jäi kaiketi täällä ollessa jotakin tärkeää sanomatta.

Paljon porolla ajajia Hetan raitilla pyhien tienoilla kulki. Etenkin iltasella ja pääasiassa nuoria miehiä. Ei silloin sekuntikellon kanssa aikoja otettu eikä tinakippoja palkinnoksi jaettu. Totuus lienee kuitenkin ollut se, jotta kun oli hyvä ajohärkä, kaunis rislareki, jossa iso valkotalja ja Norjan raanu, saattoi tyttöparvesta palkinnoksi mieleisensä kyyti saada. Kun vielä niin sattui, että oli lauha ilma, kuutamon aika ja hyvä keli, kyllä reessä puhuttiin muustakin kun leivän hankkimiseen liittyvästä. Varmaan tällaisten rekiretkien aikana tehtiin sopimuksia, jotka ovat voimassa vieläkin.

Moni on kerinnyt ajatella, että missä nämä juhlavieraat asuivat, kun ei ollut hotellia eikä varsinaisia majoitustaloja. Oli muutama isompi talo, jossa saattoi olla peräti 3-4 huonetta. Tällaisiin mahtui jo kymmeniä vieraita. Jokaisella oli reessään porontalja ja Norjan raanu. Kun talon makaukset olivat kaikki käytössä, osattomaksi jääneet hakivat omansa. Talja lattialle, raanu peitoksi ja niin oli peti valmis. Uni tuli vaikka yöpuvusta ei silloin monikaan edes tiennyt. Nutukkaat sentään piti riisua kuivamaan. Kenkäheinät, jos ne eivät kovin märät olleet, oli parasta laittaa taljan alle päänaluseksi. Siellä ne säilyivät parhaiten. Vaikka olihan laukussa varaheiniä, jos joku erehtyi eilisiä omanaan pitämään. Sopu antoi sijaa. Isohkon pirtin lattialle sopi parikymmentä nukkujaa. Ilmaa pirtissä riitti, tosin ei aina priimapuhdasta.


*****************


Viittä vaille satavuotias

Täällä muuan mummo täytti 95 vuotta ja oma pappi oli lomalla kappalaisen hoitaessa virkaa. Kappalaiselle kuului käydä seurakunnan puolesta onnittelemassa. Oli pappismies kuullut mummon eläneen köyhissä ja vaatimattomissa olosuhteissa koko ikänsä. Niinpä hän suunnitteli syntymäpäiväpuheensa vähän siihen tyyliin, että kuinka elämä voi olla ankeaa. Mutta hän onneksi meni puhuttelemaan mummoa ennen syntymäpäivää.

’Kyllä emännälle on varmaan tullut paljon lyhkäisiäkin öitä pitkän elämän varrella.’ Mummo vain tuumi, että jos yö on ollut vähän lyhyempi niin vastaavasti on päivä pitempi, että ei siinä ajassa häviä.

Kappalainen huomasi, että kyllä hänen puheeltaan nyt pohja meni ja häkeltyneenä kysyi: ’Onko elämän varrella jäänyt jotain mieleen?’ joka oli täysin tyhmä kysymys 95-vuotiaalle ihmiselle. Ja mummo vastasi, että kyllähän tähän ikään on jo jotain mieleen jäänyt. Minulla on aina ollut hyvä onni. Silloin ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli vaikea nälkä ja pula-aika, kun lapset olivat pieniä. Silloinkin minua onnisti. Pari vuotta tätä ennemmin oli täti kuollut Amerikassa ja sain periä kaksi isoa mustaa hametta, joista tein pirttiin verhot. Ja lapsilta kun aamulla uni tuppasi loppumaan ja alkoivat vikisemään petillä, että anna äiti ruokaa, niin pirtti säilyi pimeänä ja hän tiesi, että mitä vähemmän lapset meiskaa sitä vähemmillä ruoka-annoksilla niillä henki säilyy. Ja hän vain lohdutteli, että kuka sitä nyt yöllä syömään ryhtyisi, ja sai taas lapset vähäksi aikaa rauhoittumaan.

Kappalainen häkeltyi vielä enemmän ja kysyi: ’Miten te olette ajatelleet elämän tästä eteenpäin?’ Nythän minä olen vapaa kuin taivaan lintu, sillä toissaviikolla saatoin nuorimmankin pojan Pellon vanhainkotiin. Että nyt tässä ei ole enää etes lapsistakaan huolta.

*****************

Lisää tulossa...

Perheyritys on kestinnyt vieraitaan vuodesta 1924 alkaen.
TosiLapin uusin hotelli & vanhin matkailuyritys.